TELEVISIOTOIMITTAJA PUOPOLON PIKAINEN VASTINE SISÄLTÖJOHTAJA HEIKKI PURSIAISEN EVOLUUTIORISTIRETKEEN

Ensimmäiseksi Heikki Pursiaiselle kiitokset perusteellisesta ja laadukkaasta kritiikistä sekä asianmukaisesta perehtyneisyydestä teksteihini. Jopa linkit kolumnien joukossa oli ainakin osittain tarkastettu. Tämä on suuri kunnia! 

Jotta oma puheenvuoroni ei veny kohtuuttoman pitkäksi, kommentoin nyt vain mielestäni kritiikin kiinnostavinta osuutta eli ns. ”tasojen sekoittumista”. Palaan ehkä toiste muihin osuuksiin.

Tasojen sekoittumisella Pursiainen nähdäkseni tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallisten ilmiöiden selittämisen kannalta evolutiivinen tieto ei ole olennaista. Ilmankin pärjää.

Tästä esimerkkinä hän ottaa esiin tekstini liittyen koulukiusaamisen evolutiiviseen ja geneettiseen taustaan. Pursiainen kirjoittaa, että evoluutio ja geenit kiusaamisen takana voivat sinällään olla kiinnostava kysymys, mutta ei lopulta ilmiön kannalta kovin merkityksellistä. Pursiaisen mukaan evoluutio ja geenit ovat ”toisen tason” selitys kuin se selitys, jota vaaditaan kiusaamisen ehkäisemiseksi.

Pursiainen sanoo, että riittää, kun ymmärtää kiusaamisen psykologiset syyt. Hän tarkoittaa psykologisella syyllä vaikkapa kiusaajan halua saada valtaa. Kiusaaminen voidaan selittää vallan halulla, mutta itse vallan halun syy on yhdentekevä. Kun nostamme kiusaamisesta seuraavan kustannuksen kiusaajalle riittävän korkeaksi - eli määräämme tarpeeksi ankaran rangaistuksen, kiusaaminen kyllä loppuu. Siten on samantekevää, mistä itse halu saada valtaa alunperin tulee.

Pursiainen on periaatteessa oikeassa, mutta hänen johtopäätöksensä tasojen sekoittamisen merkityksellisyydestä on väärä.

TASOHYPPELYSTÄ ON HYÖTYÄ

Ajatellaanpa keittiössä hääräävää Jania, jolla on kattilassa kiehuvaa vettä. Jani ei ole kovin oppinut, mutta on muuten oikein mukava kaveri. 

Jos kysyisimme Janilta, miksi vesi kiehuu, hän voisi vastata: ”Koska levy on päällä.” Janin selitys on tason yksi selitys ja myös totta. Voisimme sytyttää ja sammuttaa levyn yhä uudelleen ja todeta Janin antaman hypoteesin oikeaksi. Veden kiehuminen on tullut täten selitetyksi.

Selitys ei kuitenkaan vastaa kysymykseen, miksi juuri päällä oleva levy saa veden kiehumaan. Jos pyytäisimme Jania kertomaan, miksi vesi ei kiehu levyn ollessa poissa päältä, hän ei osaisi vastata. Jani ei osaisi vastata, koska ei ymmärrä veden kiehumisen mekanismia. 

Mekanismin ymmärtäminen, olkoon taso kaksi, olisi lämpöenergian siirtyminen veteen. Se saa lopulta vesimolekyylit törmäilemään toisiinsa ja veden kiehumaan. Kun operoimme - Pursiaisen mukaan ainoalla merkityksellisellä tasolla - tasolla yksi, hommat voivat toimia käytännössä, mutta emme todella ymmärrä, mistä on kyse. 

Se ei toki aina ole välttämätöntä. Janille ei varsinaisesti ole mitään väliä sillä, ymmärtääkö hän fysiikan lainalaisuuksia. Kananmunat kypsyvät joka tapauksessa ja elämä rullaa kivasti.

Mutta kuvitellaanpa nyt, että Jani lähtee yön yli metsäretkelle. Hän tietää, että kun kattila on levyllä ja levyn kääntää päälle, vesi alkaa kiehua ja kananmunat kypsyvät. Niinpä Jani pakkaa mukaansa teltan, kattilan, kanamunat sekä hellan. 

Metsässä Jani sitten aamutuimaan napsauttaa levyn päälle, mutta mitään ei tapahdu. Jani napsuttelee levyä päälle ja pois, mutta vesi ei kiehu. Lopulta Jani päätyy syömään kananmunat raakoina ja saa salmonellan.

Tämä on pohjimmiltaan syy sille, miksi ilmiöiden taustalla vaikuttavien todellisten mekanismien ymmärtäminen on tarpeellista. Pursiaisen esittämä tasojen sekaannus on totta, mutta itse en pidä sitä ”sekaannuksena”. Yhtä hyvin sitä voi ajatella ymmärtämisen syventämisenä.

OIKEISTA HUOMOISTA VÄÄRIN JOHTOPÄÄTÖKSIIN

Pursiainen on oikeassa - toisin kuin itse kirjoitin - että kiusaamisen todella saa loppumaan ymmärtämättä evolutiivisista mekanismeista mitään.

Jos kiusaamisesta tuomitaan aina vaikkapa elinkautinen, niin loppuuhan se. Itse todella sekoitin tasoja väittäessäni, että kiusaaminen ei lopu ennen kuin siitä seuraava kelpoisuushyöyty katoaa. Pursiainen osoittaa tämän epäjohdonmukaisuuden huomauttamalla, että jälki-istunto ei tähtää geneettisen perimän muuttamiseen vaan geneettisen taipumuksen aiheuttaman käytöksen estämiseen.

Mutta Pursiaisen huomiostaan tekemä johtopäätös, että evolutiiviset selitykset ovat merkityksettömiä, on väärä. Merkitys on se, että ymmärtämällä taustalla vaikuttavat mekanismit on mahdollista saada toimenpiteistä järkevämmät.

Esimerkiksi SSRI-lääkitystä on käytetty 50 vuotta ymmärtämättä sen todellista tomintaperiaatetta. Lääke on auttanut vain osaa potilasta, eikä kukaan ole osannut selittää, miksi. Silti lääkettä on määrätty kaikille. ”Selityksen tasojen sekoittaminen” eli ymmärryksen syventäminen on nyt auttamassa siihenkin ongelmaan.

Käsittääkseni vastaavia mekanismin ymmärtämättömyydestä johtuvia vääriä toimenpiteitä on myös taloustieteen historia täynnä. Tästä en lähde kilpailemaan Pursiaisen kanssa, mutta olen aika vakuuttunut, että niin on. Ja vaikka ei olisi, voimme kyllä sellaisen tilanteen helposti kuvitella. 

Kun mekanismia ei ymmärretä, voi toimenpide olla puutteellinen tai suoraan väärä. Se voi esimerkiksi toimia yhteen vaivaan, mutta olla suurempi haitta jossain toisaalla. Talindomidi on tästä karmaiseva esimerkki.

Jälki-istunto saattaa aivan hyvin olla SSRI:n tapainen patenttiratkaisu. Se ei toimi kovin hyvin kiusaamisen ehkäisemisessä, mutta on sentään rangaistus. 

Evoluutiomalli ehdottaa kiusaamisen mekanismiksi sitä, että kiusaaja pyrkii kiusaamalla hankkimaan itselleen statusta. Pursiainen hämmästeli, miten tämä voi olla lasten kohdalla selityksenä. Syy on se, että kiusaamiselle altistava mutaatio on ollut evoluutiossa kelpoisuusetu (eli sen geenikimpun omaavat yksilöt ovat saaneet enemmän jälkeläisiä) ja siten se geneettinen taipumus siirtyy sukupolvelta toiselle. Genomi on ihmisellä syntymästään saakka. 

Joka tapauksessa evoluutioon nojaavasta ajatuksesta seuraa, että korvaamalla kiusaamisesta tuleva status jollain toisella statuksen muodolla kiusaaminen lakkaisi.

Pursiainen kirjoittaa, että tällainen ajattelu johtaa vastenmieliseen lopputulemaan, jossa kiusaamisesta palkitaan eikä rangaista. Pursiainen viittaa alunperin esiin nostamaani tutkimukseen. Siinä kiusaaminen todella saatiin vähenemään, kun kiusaajista tehtiin korkean statuksen ”ovimiehiä” kouluun.

Vastenmielisyys valitun toimenpiteen osalta on Pursiaisen henkilökohtainen mielipide, mutta ei varmasti mitenkään harvinainen. On aivan totta, että voisi olla liian monen ihmisen oikeustajun vastaista palkita kiusaajia kiusaamisen ehkäisemiseksi. Toisaalta oikeustieteessä hyvin tiedetään, että rangaistuksen ankaruus ei mitenkään automaattisesti ehkäise rikollisuutta, minkä vuoksi Suomessa on päädytty tuomitsemaan usein yhdyskuntaseuraamus. Tämä on monen oikeustajua vastaan, mutta lopputulos on rikosten ehkäisemisen kannalta silti parempi.

Pursiainen oikeastaan tulee itse sekoittaneeksi tässä kaksi toisiinsa kuulumatonta tasoa: mekanismin ja toimenpiteet. Evoluution ja geenien avulla voimme paremmin ymmärtää kiusaamista ilmiönä, mutta jos kaikki ovat yhdessä sitä mieltä, että oikea tapa ei ole palkita kiusaajaa jollain muulla statuksella, sitä ei tarvitse tehdä. 

Toimenpiteen vastenmielisyydellä tai sillä, että kiusaamisen saa loppumaan ymmärtämättä evoluutiosta mitään, ei ole tekemistä sen kanssa, onko evoluution ymmärtäminen merkityksellistä vai ei.

Evolutiivisen mekanismin ymmärtäminen voi hyvinkin olla merkityksellinen seikka, josta voisi johtaa myös Pursiaista miellyttävän toimenpiteen. Tai sitten ei, sitä ei voi tietää, ennen kuin ymmärtää mekanismin. 

Se siitä, palaamisiin!